Virtuaalijohtajuus: Kun etätyö nakertaa esinaista

Olen tähän saakka vähän salaa nauttinut etätyön mukanaan tuomasta työrauhasta ja siitä, että palaverista toiseen voi jatkuvan höntyilyn sijaan siirtyä napin painalluksella. Parin viime viikon aikana olen kuitenkin kantapään kautta huomannut, että tähän asti tuottavana pysynyt vire ja korkea energiataso alkavat salakavalasti kostautua.

Vaikka tykkään tehdä töitä ihmisten kanssa, kaipaan työpäiviin kipeästi hiljaista ympäristöä ja mahdollisuutta keskittyä laajoihin kokonaisuuksiin keskeytyksittä. Silloin pääsen parhaiten flow-tilaan, jossa asiat selkiytyvät nopeasti ja valmistuvat tehokkaasti.

Zen-tilan kääntöpuolena on, että mielenkiintoinen työ imaisee totaalisesti mukaansa, projekteja pukkaa kiihtyvällä tahdilla päällekkäin ja päivät venyvät pitkälle iltaan. Taukoja ei malta pitää, lounaalle ei tartte lähteä ja pienten arkisten asioiden hoitaminen vie ylimääräistä energiaa, kun spontaanille vuorovaikutukselle ei ole mahdollisuutta. 

Myös se, että jokainen päivä on samanlainen, on alkanut ahdistaa ja isosti. Normaalisti pienikin loma tai viikonloppubreikki poissa kotoa katkaisee arjen ja palauttaa kivasti. Nyt tulevan viikonlopun tunnistaa korkeintaan siitä, että heittää haisuhupparin ja nuhjuverkkarit pyykkiin. 

Reagointinopeus ja resilienssi koetuksella

Koronan myötä herkkyys asiakkaiden tarpeisiin on kasvanut entisestään ja isoja kehityshankkeita viedään etäisyydestä huolimatta määrätietoisesti eteenpäin. Olemme mm. parin viime kuukauden aikana toteuttaneet kolme isoa sprinttiä, jotka muokattiin virtuaalisiksi lähes kirjaimellisesti yhdessä yössä.

Myös esimiestyön saralla olemme olleet kokonaan uuden äärellä. Ketään ei näe, höpöttely puuttuu ja kokonaiskuvan hallitseminen on entistä vaikeampaa. Samalla kun olen itse keskittynyt pitkästä aikaa lähes 100% asiakastyöhön ja projektien sparraukseen, on Johanna ottanut vahvemmin koppia henkilöstöstä. Meillä molemmilla on omat vahvuutemme ja onneksi osaamme käyttää niitä oikein.

Note to myself – avaa suu ajoissa

Hetkellisestä energiavajeestani ei suinkaan ole kärsinyt vain minä itse, vaan se heijastuu vääjäämättä myös kollegoihin. Nukun ja syön tavallista huonommin, annan kiireessä paskoja briiffejä, puolet asioiden viestinnästä unohtuu ja muistikin tekee tepposia.

Tässä mm. taannoin stressasin asiakkaamme web-uudistuksen deadlinesta, joka todellisuudessa olikin vasta kuukauden päästä. Lieneekin paikallaan pyytää pyhästi anteeksi kaikilta, keiden niskaan aiheen tiimoilta puhalsin oikein urakalla.

Nyt jos koskaan esinaisen tulisi toimia esimerkkinä, ei valittaa. Tukea, ei kiukutella. Ohjeistaa, ei arvostella. Siksi tässä tilanteessa tuntuu äärimmäisen epäreilulta avautua väsymyksestä itse. Mutta ketä viime kädessä huijaan – itseäni vai muita?

Olen lyhyen ajan sisään käynyt työkavereiden kanssa kolme äärimmäisen arvokasta keskustelua, joissa jokaisen viesti on ollut suurin piirtein sama: ”Jotta voin auttaa, sinun pitää oppia viestimään paremmin ja delegoimaan aikaisemmin.” 

Suoraa palautetta, mutta silti tuntuu hyvältä kuulla se. Kukaan ei osaa lukea ajatuksiani, eikä toisaalta oleta, että minun tai kenenkään muunkaan Unfairissa pitäisi kantaa vastuu yksin. Asiat kyllä hoituvat, kun niistä keskustellaan ajoissa ja siihen itse antaa mahdollisuuden. 

Lämpimästi tervetuloa “lähityön vastaisku”

Myös tiimeissä ihmiset reagoivat eri tavoin. Osalle pitkittynyt etätyö tekee tiukkaa, toiset taas ovat luonteeltaan sotureita, jotka puskevat määrätietoisesti eteenpäin, vaikka nopeita voittoja pitkittyneeseen tilanteeseen ei olisikaan näköpiirissä. Mutta yhtä kaikki porukka alkaa olla kyllästynyt kotikonttoreihin ja kaikkien turnauskestävyyttä koetellaan. Siitä huolimatta teimme yhdessä linjauksen, että tallimme palaa asteittain normaaliin toimistoarkeen aikaisintaan elokuussa.

Kauppalehden pääkirjoitustoimittaja Antti Lehmusvaara viittasi  osuvasti 29.5.2020 kirjoituksessaan Citigroupin investointipankin johtaja Paco Ybarran ennustukseen lähityön vastaiskusta. Hänen mukaansa etätyöjaksoilla saavutetut onnistumiset ovat pitkälti tulosta ajalta, jolloin ihmiset tapasivat kasvokkain, ja ajan myötä sen tuomat hyödyt haihtuvat. Etätyö kyllä toimii, mutta ei ainoana työskentelymuotona, saati pakon sanelemana.

Oman pienen ihmiskokeeni perusteella on helppo olla samaa mieltä. Oi sitä päivää, kun tallimme veräjät taas aukeavat. Hetkeen ei taatusti ole hiljaista, saati rauhallista. Kahvimaitokin on alituiseen loppu – ja sekään ei haittaa tippaakaan.